Yhden yön syysvaellus Teijon kansallispuistossa
Ai että, syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna oli jälleen tarjolla arjen luksusta, sillä lähdin kotiovelta patikoimaan Teijon kansallispuistoon! Aina yhtä hauskaa lähteä kävelemään rinkka selässä kotoa, kun on tottunut, että retkikohteeseen päästäkseen tarvitsee yleensä jonkun kulkupelin apostolinkyydin lisäksi.
Tälle yhden yön retkelle ei ollut muuta agendaa, kuin että halusin kävellä mahdollisimman paljon ja yöpyä paikassa, missä en ollut aiemmin käynyt. Luvassa olisi myös elämäni toinen yö riippumatossa. Lue täältä ensimmäisestä riippumattoretkestäni.
Matka alkoi tutuista Sahajärven pohjoispuolen maisemista, joissa tulee käytyä muutenkin lähes päivittäin kävelyllä tai juoksentelemassa.
Sydämenmuotoiset tervalepän lehdet lupailivat onnistunutta retkeä.
Kalasuntin köysilossi meinasi nujertaa kahteen otteeseen
Sahajärven rannoilla kävellessäni tuli ajatus, että voisin suunnata kohti Puolakkajärveä, koska siellä en ollut vielä koskaan käynyt. Jotta ehtisin sinne ennen pimeää, päätin oikaista Sahajärven poikki Kalasuntin saaren kautta.
Kalasuntin saarelle pääsee köysilossin avulla, ja koin nyt ensimmäistä kertaa sen, ettei lossi odottanutkaan minua valmiina, vaan jouduin hilaamaan sen ensin luokseni vastarannalta. Tämä olikin yllättävän raskasta, enkä tiedä miten olisi käynyt jos pari pelastavaa enkeliä ei olisi sattunut paikalle.
Patikoidessa ei katsota kelloa, vaan edetään fiiliksen mukaan
Kalasunttiin päästyäni aurinko paistoi komeasti, ja koska lossimatka oli verottanut voimiani, päätin että nyt on tauon aika. Pulahdin kalliolta uimaan ja keittelin trangialla kahvit. Syyskuinen aurinko lämmitti virkistävän pulahduksen jälkeen ja nautiskelin hetkestä kalliolla loikoillen, määrittämättömän pitkän ajan. Patikoidessa ei nimittäin katsota kelloa, vaan edetään oman fiiliksen ja tarpeiden mukaan. Auringon asento kertoo kyllä kaiken tarpeellisen vuorokaudenajoista.
Kahvitauko ja pulahdus Kalasuntin saarella.
Törmäsin Kalasuntissa riippumattoilijoihin, jotka olivat viettäneet jo useamman päivän Teijon kansallispuistossa. Yritin vaivihkaa seurata heidän leirin pystyttämistä, saadakseni itselleni vinkkejä iltaa varten, jolloin minua odottaisi ensimmäistä kertaa riippumaton viritys ilman mentoria.
Kaverukset olivat löytäneet aika mukavan näköisen leiripaikan Kalasuntista.
Tuosta kyllä kelpaisi itsekin herätä aamulla.
Mietin hetken aikaa auringon yhä helliessä, että pitäisikö jäädä itsekin Kalasunttiin yöksi. Lopulta uteliaisuus uusia paikkoja kohtaan voitti, joten pakkasin tavarani ja lähdin jatkamaan matkaa. Toivoin myös löytäväni yöpaikan, missä ei olisi muita ihmisiä, ja Kalasuntti ei näyttänyt tänä yönä tarjoavan sitä.
Matka meinasi taas tyssätä tyhjän lossin hilaamiseen vastarannalta, mutta taistelun jälkeen matka sai jatkua. Sahajärveltä kävelin siirtymäreittejä pitkin kohti Miilunummen parkkipaikkaa, josta jatkoin matkaa Puolakkajärvelle.
Matka Sahajärveltä Puolakkajärvelle tarjosi upeiden maisemien sijaan tilaa omille ajatuksille
Siirtymäreitit eivät tarjonneet kummoisia maisemia, mutta en antanut sen haitata. Etelä-Suomessa patikoiminen vaatii muutenkin pientä asennemuutosta sen suhteen, millaisia odotuksia lataa maisemille. Kun ei ole suuria odotuksia tai vaatimuksia, voi lopulta yllättyä positiivisesti. Ajoittain tylsähköt maisemat saavat ainakin itseni kiinnittämään vielä ekstrahuomiota kaikkiin pieniinkin luonnonihmeisiin, mitä matka tarjoaa. Kuten vaikka muurahaispesiin, hämähäkkien taidokkaisiin kudelmiin, sekä erilaisiin kasveihin ja niiden tunnistamiseen!
Huomasin myös vaipuvani erilailla omiin ajatuksiini, kun ei ollut koko aikaa upeita maisemia mitä pysähtyä ihastelemaan. Matkalla Kalasuntista Puolakkajärvelle, ei vastaan tullut yhtäkään ihmistä. Siirtymäreitit toimivat siis jonkinlaisena terapiakävelynä.
Jossain Miilunummen ja Endalin laavun välimaastossa.
Puolakkajärven maastoihin saavuttuani, ensimmäisenä vastaan tuli Endalin laavu. Laavu olikin oikein viehättävä “salainen soppi” keskellä metsää. Puiden lomasta näkyi hatarasti Puolakkajärveä. Järvenranta oli kuitenkin tältä alueelta niin kaislikkoinen, ettei lähistöltä päässyt mukavasti uimaan, joten jatkoin matkaa paremman leiripaikan toiveissa.
Lähistöllä yritin bongata puussa piileskelevää metsäkanalintua kameran zoomin avulla, koska perinteisesti mulla ei satu koskaan olemaan kiikareita mukana silloin, kun törmään näihin kavereihin. Laji jäi tällä(kin) kertaa mysteeriksi.
Metsän siimeksessä sijaitseva Endalin laavu ja tulipaikka. Täältä löytyy myös puuvaja ja kuivakäymälä.
Puolakkajärven rantaa ilta-auringossa.
Kelpuuttamani yöpaikka löytyi lopulta Teerisaaresta
Hetken kuluttua tupsahdin Järvenpäänsuolle keskelle upeaa auringonlaskua ja täytyy sanoa, että suoalue teki kyllä vaikutuksen metsäisten siirtymäreittien jälkeen. En ollut aiemmin käynyt tässä osassa Teijon kansallispuistoa, joten olin todella iloisesti yllättynyt näistä maisemista!
Järvenpäänsuo iltahämärässä.
Pitkospuiden päässä näkyi Teerisaaren tulipaikka ja päätin käydä katsomassa olisiko siellä potentiaalisia yöpaikkoja. Kohta tulisi nimittäin pimeä, eikä sopivaa yöpaikkaa ollut vielä löytynyt. Teerisaaren alue oli yllättävän iso ja tamppautuneesta maastosta pystyi päättelemään, että kyseessä on kohtuullisen suosittu yöpaikka. Nyt siellä oli lisäkseni kuitenkin vain yksi telttailija, joten tilanne alkoi näyttää kiinnostavalta.
Teerisaari.
Puolakkajärvi auringon laskettua.
Löysin aivan järven läheisyydestä sopivan paikan riippumatolle, ja vieressä oli sopiva kalliokin iltauintia varten, joten päätös oli selvä. Valitsin tämän yöpaikakseni silläkin uhalla, että aiemmin tapaamani retkeilijät varoittelivat Puolakkajärvestä nousseen eräänä yönä todella vahvaa usvaa, joka oli tuntunut riippumattoillessa hyvin epämukavalta aamuyön kylmimpinä tunteina.
Kuu nousi kaverikseni iltauinnille.
Huomaatko männyn rungossa näkyvät nirhaumat? Harmillista, jos ne ovat tulleet riippumattoilusta. Puuystävälliset puun halaaja -hihnat pitää ehdottomasti hommata, jos meinaan jatkaa riippumattoilua!
Ruokailussa ja iltatoimissa otsalampun valossa on sitä jotain! Toki valoisat yötkin ovat ihania, mutta syysretkeilyssä on ihan oma tunnelmansa. Pääsee esimerkiksi nauttimaan tulistelusta ihan eri tavalla, ja hiljaisessa pimeydessä on jotain todella rauhoittavaa. Vaikka aina kesän lopulla surettaakin lintujen laulun loppuminen, on tässä hiljaisuudessakin oma taikansa.
Aika kultaa muistot ennätysvauhtia, kun kyse on epämukavasta retkiyöstä
Yö meni ihan mukavasti riippumatossa, mutta ei aivan yhtä leppoisasti kuin tasan kuukausi sitten elokuussa. Sen verran olivat jo yölämpötilat laskeneet (plussan puolella vielä nipinnapin) ja kyllä se usvakin sieltä järveltä nousi aamuyöstä.
Riippumaton lisäksi itselläni oli varusteina makuualusta, ilmatäytteinen retkipatja, sekä pakkasasteisiin soveltuva makuupussi. Riippumaton alapuolelle kiinnitettävä alushuopa olisi kenties saattanut olla puuttuva palanen miellyttäviin yöuniin tällä syysretkellä. Mutta en valita, sain kuitenkin nukuttua! Toisin kuin lokakuisella retkellä, josta kerron joku toinen kerta.
Yölliset epämukavuudet unohtuivat kuitenkin nopeasti, kun pistin pääni ulos riippumatosta ja näin auringon valossa kimmeltelevän järven. Lopulta nälkä pakotti keskeyttämään riippumattoloikoilut ja aloittamaan päivän.
Olin epähuomiossa kiinnittänyt riippumaton sellaiseen paikkaan, ettei aamuaurinko päässyt ollenkaan lämmittämään. Joten riippumatossa loikoilu ei ollut aivan yhtä autuasta, millaisena sen elokuulta muistin.
Yöpaikkani vieressä oli kuin tilauksesta pieni kallioniemeke, joka puolestaan kylpi auringossa, joten siirryin sinne puuron keittoa varten.
Rauhallinen aamuhetki harmaahaikaroiden seurassa
Aamupalaa valmistaessani havahduin yhtäkkiä ajatukseen, että tuntui kuin olisin ollut Lapissa. En tiedä johtuiko tämä siitä, että yleensä näihin aikoihin todella olen Lapissa ja mieleni teki sen takia kepposet, mutta kyllä tunnelmassa oli ainakin vähän jotain samaa. Soiset järvenrannat, viileä tuuli, auringon paiste joka ei kuitenkaan aivan jaksa lämmittää, kirkkaan keltaisina tuulessa välkehtivät puiden lehdet, ja tuulen huminaa lukuunottamatta täysi hiljaisuus.
Päiväretkeilijät eivät olleet vielä liikkeellä ja seuranani oli vain vastarannan harmaahaikarapariskunta, jota yritin epätoivoisesti tarkastella kameran zoomin avulla. Seurasin lumoutuneena toisen linnun erikoisia liikesarjoja ja pörhistelyä kaislikossa, samalla kun toinen linnuista kökötti vähän matkan päässä korkealla puussa.
Teerisaaren aamupalamaisemat.
Syksyn merkkejä.
Tämä lajitunnistus sentään onnistui ilman kiikareitakin.
Järvenpäänsuon pitkokset houkuttelevat päiväkävijöitä
Kun päiväretkeilijöitä alkoi valumaan Teerisaaren tulipaikalle murtaen pienen aamutaikani, totesin että nyt on aika lähteä. Kävin vielä Matildajärven rannalla, nähdäkseni sinnekin vievän pitkospuupätkän.
Aurinkoinen lauantai oli houkutellut paljon päiväkävelijöitä ja pitkospuilla kävi kuhina. Eikä mikään ihme, sillä Järvenpäänsuo ja Väliojan ympäristö olivat todella kauniina auringonpaisteessa ja syksyn väreissä. Pitkospuiden varrelle on tehty levähdyspaikkoja, jotka kutsuvat istahtamaan ja nautiskelemaan suon tuoksusta ja tunnelmasta.
Puolakkajärveä ja Järvenpäänsuota.
Välioja yhdistää Puolakkajärven ja Matildajärven toisiinsa.
Teerisaari vielä uudestaan päivänvalossa.
Takaisin Teijolle levollisin mielin
Puolakkajärveltä lähdin polkuja pitkin kohti Tapaninkierroksen retkeilyreittiä. Hetken Tapaninkierrosta kuljettuani siirryin maastokartassa näkyviä metsäautoteitä pitkin kohti Metsäkulmantietä, ja siitä taas Teijontietä takaisin Teijolle.
Matkan Puolakkajärveltä Teijolle saikin taittaa taas yksikseen. Virtaa riitti vielä ja jätin välillä rinkan pusikkoon ja tein metsäautoteiltä lyhyitä pistoja joillekin merkitsemättömille poluille, ihan vain uteliaisuuden, kauniin ilman ja kävelyn ilosta.
Ei voi muuta sanoa, kuin että kylläpä teki taas hyvää! Oudokseltaan rinkan kantamisen jäljiltä kroppa oli kuin rekan alle jäänyt, mutta mieli oli levollinen.
Raitis ulkoilma ja pieni fyysinen epämukavuus tekee aina terää!
Kulkemani reitti on merkattu punaisella. Karkeasti arvioituna tälle Teijo-Kalasuntti-Teerisaari-Välioja-Teijo -reitille tuli pituutta noin 17km.
